En tiennyt, että mua kiinnostaisi pitää koirablogia ennen kuin musta on viime aikoina alkanut tuntua siltä, ettei tutut ehkä enää jaksa määräänsä enempää mun pentuhuumaani. Mullon aina paljon asiaa kaikesta, mutta sitten kun mielessä on vain yksi asia, voi se mennä vähän... Yli.
Takana on 10kk, eli elämäni pisin aika, ilman koiraa, kun viime vuoden puolella aika jätti rakastetusta kaksikostani hilkkua vaille 10 vuoden iässä. Kyseessä oli sisarukset, uros ja naaras, virolaisia katurakkeja, jotka otin keväällä ja syksyllä 2004 noin vuoden iässä. Ensimmäisen vuoden puutteellinen ruokavalio ja huono kasvuympäristö ilmeisesti kostautuivat iän myötä, että kaksikolla petti peräpää suht nopeaa tahtia. Ensin meni uros, sitten narttukin kiiruhti perään.
Koirattomuus ei ole mulle millään tavalla luonteva olotila, sellaista ajanjaksoa mun elämässä ei ole ennen tätä ollut kuin kolme kuukautta, minkä asuin omillani ennen kuin otin em. kaksikon itselleni. Tällä kertaa en enää rescue-koiraa kuitenkaan uskaltanut harkita, koska mulla on myös kaksi pientä lasta (12/11 & 3/13), ja toisaalta ennen kaikkea myös kaipasin ihan pentua. Halusin päästä kasvattamaan koiran, en korjaamaan sitä.
Tässäkin asiassa kävi niin kuin ennen, pitkään mielessä muhinut ja harkittu asia kulminoituu lopulta nopeaan ja tunnepohjaiseen päätökseen. Niin kuin Kaksosten suhteen, kävi tämänkin pennun suhteen; näin ilmoituksen ja kuvat, ja tiesin, että tuossa on mun. Toki tästä kyseisestä pennusta ei kuvilla ollut juuri virkaa kun kyseessä oli 12vrk ikäinen karvapallo, mutta kaikki loksahti paikalleen.
Kuukausi oli odotettavaa, ennen kuin sovittu hakupäivä Savon suunnilta koitti. 260km matka oli reippaasti sen arvoinen, kun perillä odotti hörökorvainen, rohkea ja rauhallinen pentu.
Joo, ja on se tosi komeakin!
Kotimatka ei olisi voinut paremmin mennä, pentu tuntui heti tietävän kehen leimautua ja se nukkuikin koko matkan sylissäni tai reittäni vasten maaten. Ei voinut pahoin ja hienosti teki hädätkin taukopaikalle pysähtyessä.
Kotona odotti päiväunilla oleva lapsikaksikko, joten pentu ehti hyvin tutustua ensin ympäristöönsä, ja jälleen kerran yllätyin (pahimpaan varautuneena) kun ruokakin maittoi heti kun sitä perille päästyä tarjosin.
Lopulta heräsi lapsetkin ja ensitapaaminen meni varovaisen innokkaasti kaikkien osalta. Lapset on onneksi rauhallisia ja kuuntelevaisia, ja pentukin on toistaiseksi rauhallinen tapaus ollut.
Pennusta tuli sitten Rafi.
(Sen otsaviiru on ihanasti vähän vinossa. Ei liity!)
Siinä on hyvä nukkua pitkän päivän päätteeksi.
No comments:
Post a Comment